Heinäkuun kirja: Robert Galbraith - Käen kutsu

Heinäkuun lukupiiritapaaminen pidettiin jälleen perinteiseen tapaan kuun lopussa, tällä kertaa 26.7.2015. Paikan piti alun perin olla Tuiran uimaranta kesän kunniaksi, mutta juuri tuona päivänä Suomeen rantautunut kesämyrsky sotkikin suunnitelmat. Sen sijaan kokoonnuimmekin keskustassa Café Bisketissä, mikä oli myös varsin oiva paikka. Heinäkuun lukupiirikirjana oli Robert Galbraithin (eli J.K.Rowlingin valenimellä kirjoittama) dekkari Käen kutsu (The Cuckoo´s Calling, 2013). Rowlingin käyttämä salanimi paljastui teoksen ilmestyttyä tosin varsin nopeasti, vaikka ilmeisesti hänen tarkoituksensa oli pysytellä Galbraith-nimen takana. Sittemmin teoksen kannessa on lukenut Galbraith-nimen lisäksi pienellä myös J.K. Rowlingin itsensä nimi.

Teos sijoittuu 2010-luvun Lontooseen ja se kertoo yksityisetsivänä toimivasta, Afganistanin sodassa haavoittuneesta Cormoran Strikesta, joka saa tehtäväkseen tutkia tunnetun mallin, Lula Landryn, kuolemaa. Hän saa sihteerikseen tuuraajana toimivan Robinin, joka osoittautuu teoksen aikana varsin päteväksi ja osaavaksi apuriksi.  Teos on selvästi aikuisille suunnattu, kuten aikaisemmin lukupiirissä lukemamme Paikka vapaana (The Casual Vacancy, 2012). Monien mielestä Käen kutsu oli Paikka vapaana -teosta luettavampi ja jännittävämpi, mutta se tuntui kerronnaltaan välillä hieman hitaalta. Jotain osia olisi kenties voinut hieman tiivistää tai jopa jättää kokonaan pois.

Teoksessa kenties yksi ilahduttavimmista asioista on henkilöhahmojen kuvaus, joka on hyvin aidonoloista ja uskottavaa. Robinin ja Cormoranin työsuhde ja sen kehittyminen ovatkin kenties koko teoksen parasta antia. Sen sijaan yllättävää oli, kuinka teoksessa lähes kaikki todistajat ovat jollain tapaa epäluotettavia tai epävakaita. Useat henkilöhahmot käyttivät erilaisia päihteitä ja myös lähes kaikki teoksessa esiintyneet perheet olivat jollain tapaa rikkonaisia. Loppujen lopuksi Robin oli teoksen ainoa tasapainoinen hahmo, mikä oli varsin piristävä kontrasti. Robin oli myös hahmona varsin pidettävä, sekä tomera, uskottava ja aito.

Teoksessa esiintynyt rikoskuvio on jokseenkin dekkareille tyypillinen ja motiivi melko perinteinen. Tietynlaista huipennusta jäätiin hieman kaipaamaan: vaikka olikin oletettavaa, että kyseessä on murha, paljastui tämä teoksessa varsin myöhään, sillä sitä pidettiin pitkään itsemurhana. Myös teoksen nimi Käen kutsu jäi myös hieman etäiseksi, sillä vasta teoksen loppupuolella nimi selittyi, mutta se ei oikein nivoutunut yhteen teoksen lopussa. Teoksen voi katsoa viestittävän myös julkisen elämän haittapuolista, kuten julkkisten kyttäämisistä ja sen seurauksista, sekä siitä, kuinka kauneuskin voi tehdä onnettomaksi.

Jos ei olisi tiennyt kuka teoksen takana on, olisi miesdekkaroitsija mennyt melko hyvin läpi. Naiskirjailijamaisuus paistoi muun muassa muotisanastosta, joka tuntui enemmän naiselle tyypilliseltä. Jos teoksesta varsinaisesti etsii rowlingmaisuutta, sen voisi sanoa olevan loppukäänteessä, joka oli varsin onnistunut. Lisäksi rowlingmaisuutta näkyi muun muassa hahmojen murteiden käyttämisessä, satiirisyydessä ja henkilöhahmojen kehittymisessä teoksen aikana.
Dekkarina teos ei ollut ihan Agatha Christien veroinen, mutta hyvin kelpo ja mukava. Jäimme kaipaamaan hieman lisää toimintaa ja yllättäviä käänteitä - paitsi toisaalta Striken olisi ollut tekojalkansa kanssa melko vaikeaa olla kovin toiminnallinen.

Kaiken kaikkiaan kirja oli - kuten Rowlingilla yleensäkin - hyvin kirjoitettu, uskottava ja sujuva.
Teoksella on myös suomeksi ilmestynyt jatko-osa Silkkiäistoukka (The Silkworm, 2014), sekä syksyllä 2015 ilmestyvä kolmas osa The Career of Evil.

Kirja sai muun muassa seuraavia kuvailuja: Viipyilevä, elävä, kyyninen, mukava.
Arvosana asteikolla 1-5:
3,5.

Kesäkuun lukupiirikirja: Jaakko Markus Seppälän Lemen

Kuvat: Like

Poikkikultulainen lukupiiri kokoontui sunnunaina Valve-talolla olleen, historiassa ensimmäisen Kummaconin yhteydessä. Kuukauden lukupiirikirjana oli Oulussa asuvan Jaakko Markus Seppälän esikoisteos Lemen. Ennen lukupiirimiittiä oli myös Seppälän haastattelu, josta EeKoo, yksi vetäjistämme vastasi. Saimme siis kirjailijan mukaan lukupiiriimme ja pääsimme kertomaan lukukokemuksistamme hänelle suoraan. Poikkikultulaiselle lukupiirille tämä oli ensimmäinen (ja aika jännittäväkin) kerta, kun mukana oli kunniavieras. Toisin kuin Seppälälle itselleen, joka vieraili jo aiemmin keväällä Oulun pääkirjaston lukupiirissä. 

       

Teosta kuvataan takakannessa kuumeiseksi teknotrilleriksi, seikka jolle Seppälä itsekin naureskeli ennen lukupiiriä. Teoshan on puhdasta scifiä, tarkemmin määriteltynä kyberpunkkia. Päätös sananvalinnasta oli tullut kustantajalta, jotta teos löytäisi laajemmankin lukijakunnan eikä scifi terminä karkottaisi pois mahdollisia lukijoita. Osalle lukupiiriimme osallistuneista teoksen lukeneista tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin he olivat törmänneet kyberpunkkiin, osalle jopa scifin lukeminen ylipäätään oli vieraampaa.

Lukupiirien tehtävänä toisaalta onkin laajentaa osallistujiensa kirjallista maailmankuvaa. Olikin siis erittäin antoisaa kuunnella kuinka eri lukutaustoilla varustetut lukijat ottivat teoksen vastaan. Lemen saattaa olla enemmän nuorille, kolmekymppisille miehille suunnattu, mutta esimerkiksi me lukupiirivetäjinä olevat naissukupuolen edustajat pidimme teosta kokonaisuudessaan onnistuneena. Vetäjien ja Seppälän lisäksi paikalle saatiin kolme Kummaconiin osallistunutta, joille teos ei ollut ennestään tuttu.
   

Seppälä on aikaisemmin kirjoittanut lyriikoita ja novelleja, joita on julkaistu mm. Kaltiossa, Portissa ja Parnassossa. Hän voitti muutaman vuosi sitten järjestetyn Risingshadow-novellikilpailun tekstillään Minuun kirjoitetaan. Idea Lemeniin oli syntynyt Oriveden opiston kirjoittajakurssilla. Novelliksi kirjoitettu tarina paisui kuitenkin nopeasti ja niinpä mies päätti kokeilla kustantaisiko joku hänen tekstinsä. Like näytti hänelle vihreää valoa ja niinpä novellista tuli lopulta täyspitkä romaani. Lemenin ensimmäiset 50 sivua ovat käytännössä koko kurssilla kirjoitettu novelli. Tästä eteenpäin loput teoksesta on myöhemmin kirjoitettua. Seppälä kertoi hakeutuneensa kirjaston rauhaan työstämään eskapistista teostaan. Tällä hetkellä kirjailijalla ei ole suunnitelmia tulevien tekstien suhteen. 

Lemenissä  seikkaillaan Soheba Cityssä, jonka kaduilla muurahaismaisesti kuhisevat ihmiset on kuvattu kasvottomana massana. Teos antaa visuaalisuuden lisäksi vahvan aistikokemuksen erilaisten hajujen ja kosketusten muodossa. Mille tuntuu esimerkiksi aseen komposiittipiippu vasten ihoa tai mille tuoksuu Kwantangin savu?
 
Lemenin päähenkilönä seurataan Nina-nimistä freelanceria, joka ottaa hoitaakseen niitä tehtäviä, joita poliisit eivät vaivaudu tutkimaan. Hänen täytyy löytää vanhempiensa katoamaksi ilmoittama 17-vuotias Melinda. Takaa-ajon kohde kuitenkin vaihtuu jalat alleen ottaneen tekoälyn, Lemenin, metsstämiseksi. Nina on hyvin kovaksi, kylmäksi ja etäiseksi jäävä hahmo, josta lopulta löytyy myös inhimillisempiä piirteitä. Häneen ei ollut helppoa samaistua, toisin kuin teoksen päänörttihahmoon Oriciin, jonka lapsuus etenkin herätti lukijoissa sympatiaa.
    

Lukupiiriläiset kuvailivat Lemeniä käännösmäiseksi, sillä se sisältää paljon englannista lainattuja sanoja, anglismeja. Teoksen kielessä on myös paljon koodaus- ja nörttisanastoa, joka oli hyvin haastavaa kaikkien teokseen tutustuneiden mielestä. (Onneksi kirjasta oli editointi vaiheessa raivattu pois osa koodiviidakosta.) Nämä kielellisesti värikkäät, elastiset ja leikittelevät keinot kuitenkin koettiin teoksen maailmaa syventäviksi ja sopivat vieraannuttamaan lukijan pois omasta ajastaan.

Nörttislangia selventävää sanastoa jäätiin kuitenkin kaipaamaan, samaan tapaan kuin esimerkiksi Anthony Burgessin Kellopeliappelsiinissa (slangisanoja johdettu venäjän kielestä) tai edellisessä lukupiiriteoksessamme Richard Adamsin Ruohometsän kansassa (kaniinien puhuma lapiini). Erään lukijan mielestä teosta - tai ainakin sen paikoin hyvin haastavaa kieltä - kuvaa hyvin yksi siitä poimittu lause, joka kuuluu suunnilleen nän: "en muistanut puoltakaan siitä, mitä koodaaja oli sanonut". Teoksesta kuitenkin povattiin jopa tulevaa kulttiklassikkoa.

Koska Lemen syntyi novellina, on alku hyvinkin nopeaa, tykittävää toimintaa, jossa ei liikoja pysähdytä kuvaamaan maailmaa tai sen historiaa. Kortit paljastetaan suppeassa sivumäärässä, mutta se, että keskeinen juonenkäänne paljastuu jo alussa on itse asiassa hyvinkin tuore ja kiinnostava tapa kertoa tarinaa. Yllättävyyttä, vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää kuitenkin viimeiseen sivuun saakka ja maailman nykytilanteeseen johtaneiden tapahtumien taustojakin ehditään valottamaan. Teos leikittelee myös pelottavalla tulevaisuuskuvalla Euroopan ja Venäjän yhdistymisestä, sillä Euraasiaa kutsuttiin teoksessa Eurossiaksi. Maailma oli hyvin uskottava ja yhteiskuntakriittinen, sillä ylikansalliset yritykset olivat nousseet valtaan ja hallitsivat hyvin merkittävästi kaikkia resusrsseja.
    

Lemeniä verattiin mm. Ghost in the Shelliin. Philip K. Dickin Palkkionmetsästäjään (ja sen pohjalta ohjattuun Blade Runner-elokuvaan), kyberpunkin isää, William Gibsonia (jonka teos Neurovelho inspiroi myös The Matrix-elokuvan) unohtamatta. Myös nämä teokset mainittiin: Bernard Becket: Genesis, Steven Hall: Haiteksti, Monica Hughes: Tietokoneen vangit, Dmitri Gluhovski: Metro 2033. Johanna Sinisalo: Auringon ydin, Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras,  Arthur C. Clarke: Avaruusseikkailu 2001. Seppälä paljasti, että teoksessa on myös pieni viittaus Enid Blytonin Viisikko-teoksissa esintyvään keskeiseen kaveriporukkaan.
    

Sanoja, joilla teosta kuvattiin: yllättävä, kiinnostava, tunteikas, knonofobinen (tulevaisuuden pelkoinen), sykähtelevä, kujalla, erilainen, uusi, haasteellinen. Asteikolla 1-5 Lemen sai arvosanaksi 4
   

Monilla kirjailijoilla (esimerkiksi Stephenie Meyerillä ja Magdalena Hailla) on ollut tapana koota soundtrack teokselleen. Näin myös Seppäläkin on koonnut YouTubeen soittolistan, jota pääsee kuuntelmaan tästä:

       

 
Kuukauden lukupiirileivonnainen: Rocky Road
 

Lemen oli haastava teos myös leivonnan näkökulmasta. Pohdimme ensin Tetris tai PacMan keksejä, kunnes teoksen kansikuvassa oleva tie ja maasto sen ympärillä herättivät mielleyhtymän amerikkalaiseen herkkuun Rocky Roadiin. Tässä resepti, jota käytimme:

   

200g maitosuklaata (Marabou)

120g tummaa suklaata (Panda)

vajaa pussillinen Dumleja, pilkottuna

puoli pussillista piparmintun makuisia vaahtokarkkeja

puoli pussillista suolattuja maapähkinöitä (Taffel)
  

Sulata puolet kummastakin suklaalevystä ja valuta seos vuokaan tai leivinpaperilla peitetylle pellille (pellille laitettaessa tarvitset tuplamäärän suklaata). Leikkaa Dumlet ja vaahtokarkit pieniksi ja lisää suklaan päälle. Ripottele mukaan myös suolapähkinöitä. Sulata loput suklaasta ja kaada Dumlejen, vaahtokarkkien ja pähkinöiden päälle. Anna jähmettyä jääkaapissa seuraavaan päivään. Leikkaa pieniksi ja tarjoile. 

Toukokuun kirjana: Richard Adams: Ruohometsän kansa

"Kirja joka valloitti maailman" kuvaa etukansi. Ruohometsän kansaa oli tarkoitus käsitellä Tiedekirjasto Pegasuksen takana olevalla viheralueella, mutta Suomen kevät oli hieman toista mieltä: ulkona satoi, jolloin lukupiiriläiset kokoontuivat Julinian pöydille nauttimaan pupuleivoksista, teestä ja hyvästä seurasta.

Ruohometsän kansa kertoo kaniinilaumasta, joka pakanee pesäkolostaan etsimään uutta pesäpaikkaa. Viikka-niminen nuori kani on saanut ennenäyn nykyisen pesän tuhoutumisesta. Ensin Viikkaa uskoo vain hänen veljensä Pähkinä, mutta lopulta Pähkinä saa houkuteltua pienen kanijoukon mukaansa etsimään uutta yhdyskunnan paikkaa. Siitä kaikesta kertoo Ruohometsän kansa.

Ruohometsän kansa oli joillekin piiriläisille tuttu jo elokuvaversiostaan. Ilmeisesti monet lapset ja vanhemmat ovat söpöjä pupuja nähdessään heltyneet, ja halunneet katsoa elokuvan, joka ei olekaan niin kovin söpö. Osaan piiriläisistä tämä elokuva oli selvästi vaikuttanut lukukokemukseen: kirjaa kuvattiin vähemmän verisemmäksi kuin animaatioelokuvaa, mikä oli toisten piiriläisten mielestä hyvä asia, kun taas toiset piiriläiset pettyivät väkivallan ja veren puutteeseen.

Kirjaa kuitenkin pidettiin lapsille suunnattuna: erään teorian mukaan aikuisten versiossa joukon heikoimpia kaneja, Viikkaa ja Liuttia olisi kiusattu enemmän. Ruohometsän kansa onkin hyvä seikkailukertomus sopivassa iässä olevalle lukijalle. Itse lajittaisin kirjan robinsonadiksi, mutta kirjaa pidetään myös fantasian genreen kuuluvana.

Moni oli myös lukenut kirjan vuosia, peräti jopa kymmeniäkin vuosia sitten. Ne, jotka olivat lukeneet kirjaa nuoruudessaan, pitivätkin kirjasta todella paljon. Ruohometsän kansa varmasti olisi jättänyt minuunkin suuremman jäljen, jos olisin lukenut sen oikean ikäisenä. Nyt sisäinen feministini vain turhautui naaraskanihahmojen passiivisuuteen ja litteyteen. Kirjan kanijoukossa ei ollut naaraskaneja, ja uusi yhdyskunta kaipasi naaraskaneja vaan poikasten ja kolojenkaivamisen takia. Seurattuani erään varsin ärhäkän naaraskanin elämää lähietäisyydeltä, pidän näin passiivista naaraskuvausta aika epäuskottavana. Keskustelimme asiasta myös piiriläisten kesken, ja esille tuli teoria siitä, että ehkä kenties tämä heijastelee omaa aikakauttaan, 1970-lukua. Myös lukujen aluissa olevista tekstilainauksista vain yksi oli naiselta.

Mietimme myös, voisiko romaani symboloida esimerkiksi tuolloin vallinnutta kylmää sotaa, tai olisiko romaanissa nähtävillä muutakin sotasymboliikkaa.  Tämä jakoi piiriläisten mielipidettä: osan mielestä viittaukset natseihin ja keskitysleiriin voisivat olla uskottavia, toisten mielestä taas natseja ei pidä sotkea joka paikkaan, ja hyvän ja pahan taistelua voidaan käydä ilman viittauksia toiseen maailmansotaan. Mietimme myös, onko kirjassa ekokriittisyyttä. Myös ne vaihtoehdot tuotiin esille, että "kirjailija tahtoi vain kertoa hyvän tarinan" ja " tarinan opetus on se, että pupuillakin voi olla rankkaa."

Kirjan hahmoista pidettiin muuten. Hahmoja luonnehdittiin "niin uskottaviksi, kuin voi tällaisessa kirjassa olla." Kanit saivat kielestään inhimillisiä piirteitä, sillä monia asioita ilmaistiin kanien omalla kielellä, lapiinilla. Lukupiiriläiset pitivät kielestä yksimielisesti: sanottiin jopa, että kanien kieli tuo heistä alkuperäisasukasmaisen vaikutelman. Myös kanien myytit ja tarinat herättivät ihastusta.

Pidetyin kanihahmo oli joukon johtajaksi joutnut Pähkinä. Joku sanoi pitäneensä Pähkinästä enemmän nuorempana, nyt aikuisena Pähkinä ei enää herättänytkään hänen sympatioitaan. Kerrottiin myös Pähkinän saaneen sympatiaa, koska johtajuus vain tyrkättiin hänelle, hänen itse sitä haluamatta. Pähkinä myös oli tavallinen kani, ilman erikoistaitoja paitsi että Pähkinä osasi hyödyntää muiden kanien erityistaitoja tiukoissa paikoissa.
Myös Isopää ja Voikukka olivat piiriläisten suosiossa, sen sijaan Viikkaa ja Ratamoa inhottiin.

Kirja herätti lukijoissaan myös paljon ajatuksia ja tunteita. Yksi odotti kanien koko ajan kuolevan johonkin, toinen taas koki pelkoa, kun eräs kani palasi kertomaan kokemistaan kauheuksista. Itse en oikeastaan pettynyt saati ilahtunut kirjaan, paitsi naaraskanien tapauksessa. Olen katsonut ystäväni kanssa kyseisen animaatioelokuvan vastikään, joten kirjaan tarttuessani tiesin, mikä minua odotti.

 Kirja sai lukupiiriläisten äänestyksessä arvosanan 4.

 Seuraava kokoontuminen pidetäänkin jo 14.6. Tapaaminen järjestetään yhteistyössä Kummaconin kanssa, joten tapaamispaikkana on Valveen Kokoushuone klo 17:00. Käsittelemme Jaakko Markus Seppälän esikoisromaanin Lemen kirjailijan läsnäollessa. Klo 16:00 voi tulla Valven  Kokoushuoneelle seuraamaan Jaakko Markus Seppälän haastattelua.

Huhtikuun lukupiirikirjana John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe

Kokoonnuimme tänään, 2.5. Tähtitornin kahvilaan keskustelemaan John Greenin maailmalla ja Suomessa paljon kehutusta Tähtiin kirjoitetusta virheestä (2012, Suom. Helene Bütsow, 340 s.). Paikalle saapui yhteensä kahdeksan osallistujaa. Kahvilan valintaan vaikuttivat sen nimi, romanttisuus, sijainti veden äärellä ja muut kirjan teemoista poimitut seikat.

Greenin teoksen keskiössä ovat Hazel ja Augustus, syöpää sairastavat nuoret, jotka tapaavat vertaistukiryhmässä. Hazel on sairastunut hyvin nuorena kilpirauhassyöpään, mutta on saanut jatkoaikaa kokeellisesta lääkkeestä ja on 24/7 riippuvainen happipullosta. Vaikka Hazel pitää itseään kranaattina, joka voi räjähtää milloin vain ja satuttaa läheisimpiä ihmisiä, hän vahingossa rakastuu tuohon kiehtovaan poikaan. 

  

Ei liene kauhean vaikeaa arvata, että tämä teos on surullinen. Ainakin osan lukupiiriläisten mielestä. Maailman itkettävimmäksi tituleerattu teos ei kuitenkaan saanut kaikkia osallistujia kyynelehtimään. Tätä tunnekuohun puuttumista perusteltiin liiallisilla odotuksilla. Jos teosta markkinoidaan kuin sen mukana tulisi nenäliinapaketti, saattavat tällaiset varoitukset antaa vaikeasti lunastettavan lupauksen.

  

Tähtitornin kahvila vuonna 2008.
Kuva: Niina Tolonen

Tähtiin kirjoitetun virheen hahmoihin oli vaikeaa samaistua ja lähes kaikki olivat sitä mieltä, että etenkin litteäksi kuvailtu päähenkilökaksikko oli ärsyttävä ja liian teini osallistujien makuun. Liiallinen ennalta arvattavuus, tekofilosofisuus, itseriittoisuus ja sarkasmi eivät voittaneet tätä lukevaa yleisöä puolelleen. Joskin Augustuksen itsesäälikohtaus toikin hahmolle hieman syvyyttä. Sen sijaan sivuhenkilöistä sokeutuva Isaac, kirjailijan van Houtenin avustaja ja Hazelin isä miellyttivät piiriläisiä eniten aitoina ja uskottavina. 

  

Moni teoksen yksityiskohta herätti ihmetystä, alkaen vaikeaselkoisesta kansikuvasta. Tukiryhmä, jossa Hazel ja Augustus tapasivat synnytti myös paljon keskustelua. Ryhmän toimintaperiaatteita, vetäjää ja kristillistä kontekstia ruodittiin tarkasti. Samoin hieman epäolennainen, mutta Hazelille tärkeä pihakeinun myynti-ilmoituksen laatiminen kummastutti.
 
Teoksessa esiintyi kaavio, jossa Augustus sijoitti itsensä yksijalkaisena poikana kokemattomuuden ympyrään. Myöhemmin tämä kuitenkin lähentyi Hazelin kanssa ja he päätyivät kahdestaan hotellihuoneeseen. Vaikka teksti melko suoraan vihjasi, että pari harrasti seksiä, ei lukupiiriläisille kuitenkaan käynyt aivan selväksi, kuinka pitkälle nuori pari meni, sillä myöhemmin Hazelin piirtäessä kaavion uudelleen, tämä sijoitti augustuksen ympyrän kehälle, ei sen ulkopuolelle. 

   

Eniten kirjassa viehätti Hazelin ja Augustuksen Hollannissa viettämä aika, nuorten rakkauden kuvaaminen ja tähtien juominen. Tätä jäivät monet kaipaamaan lisää. Myös teoksen sisällä olleen teoksen "Viistoa valoa" keskeneräinen loppu jäi vaivaamaan monia. Teoksen viestin arveltiin olevan elämän arvaamattomuus ja kuinka synkimmälläkin hetkellä saattaa löytää rakkauden.

Vaikka Tähtiin kirjoitettu virhe ei kaikille ollutkaan ollut sen maineen veroinen lukukokemus, herätti tämä helppo ja nopealukuinen teos vahvoja tuntemuksia. Osaa paikalle tulleista fiktiiviset syöpäkokemukset eivät herkistäneet, mutta toisille teos oli ollut hyvinkin vaikuttava ja kyynelkanavia avaava.  

Arvosanaksi teos sai 3 tähteä ja lyhyesti kuvailtuna Tähtiin kirjoitettu virhe on yhtä aikaa on samaistuttava ja etäännyttävä, haikea, säpäkkä ja kipeä lukukokemus, joka aiheuttaa katharsiksen. Teos ansaitsee myös Nessu-varoituksen, sillä ainakin kaksi osallistujaa itki lukiessaan, vaikka mukana saattoi olla ulkokirjallisia syitäkin. 

Nimeni on Hazel. Augustus Waters oli elämäni suuri, kohtalon merkitsemä rakkaus. Tarinamme on kaikkien aikojen rakkaustarina, enkä voi sanoa siitä enempää hukkumatta kyynellammikkoon. (s. 282)

 

Maaliskuun kirja: L.M. Montgomery - Pieni runotyttö

Maaliskuun lukupiirikertaa vietimme 26.3.2015 Mannenkadulla sijaitsevassa Tubassa. Kuukauden kirjana oli Lucy Maud Montgomeryn Runotyttö-sarjan ensimmäinen osa, Pieni runotyttö (Emily of the New Moon). Teos on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1923 ja ensimmäinen painos suomeksi ilmestyi vuonna 1928 I.K. Inhan suomentamana.

Kirja kertoo nuoresta orpotyttö Emiliasta, joka muuttaa teoksen alussa asumaan tätiensä luo Uuden Kuun kartanoon. Tarina sijoittuu 1800-luvun Kanadaan ja Uuden Kuun kartanoa kuvataan miljöönä synkäksi, vanhanaikaiseksi ja hieman romanttiseen tyyliin mystiseksi.
Kirjan kertojana toimii kaikkitietävä kertoja, joka kuvaa tapahtumia päähenkilönsä Emilian kautta. Emilia on teoksen alussa kirjoittamista rakastava nuori 11-vuotias tyttö, jolla on haave tulla kuuluisaksi runoilijattareksi tai kirjailijaksi. Hänellä on voimakas sisäinen maailma ja mielikuvitus ja hän kirjoittaa elämänsä tapahtumat ylös joko kirjeinä vanhemmilleen taivaaseen tai vihkoihin, joita hän saa Jimmy-serkultaan salaa Elisabet-tädiltä.

Noin puolelle lukupiiriläisistä Emilian tarina oli ennestään tuttu, mutta puolelle se oli täysin uusi. Kirja herätti paljon keskustelua ja pohdintaa lukupiirissä riitti. Mielenkiintoista teoksessa oli voimakas vastakkainasettelu, jossa olivat vastakkain Murrayn ja Starrin suku, joista jälkimmäistä Emilia itse koki edustavansa. Mielenkiintoista oli myös Murrayn suvun sukuylpeys, perinteiden tarkka noudattaminen ja vanhanaikaisuus. Lisäksi Uusi Kuu on kartano, jossa on paljon salaisuuksia ja tabuja. Teoksessa kuvattiin paljon ympäristöä ja kaunista luontokuvailua oli runsaasti.

Noin puolelle lukupiiriläisistä oli tuttu myös Montgomeryn ensimmäinen varsinainen romaani, joka kertoo Vihervaaran Annasta (Annan nuoruusvuodet) ja Annan tarina yleensäkin.  Yhtäläisyyksiä Pienestä runotytöstä ja Vihervaaran Annasta löytyi useita. Kumpikin on orpotyttö ja kummankin sarjan päähenkilöllä on tapana esimerkiksi nimetä paikkoja ja omistaa yksinäisyydessään mielikuvitusystäviä. Paikkojen nimeäminen on erään teorian mukaan asia, jota Montgomery itsekin harrasti. Tämän koetaan olevan eräänlainen tapa tehdä maisemia itselleen tutuksi ja omaksi. Runotyttö-sarja on kuitenkin sisällöltään traagisempi kuin Anna-sarja ja tapahtumat ovat paljon dramaattisempia kuin Anna-kirjoissa.  Loppujen lopuksi positiivista teoksessa olikin paljolti ne asiat, jotka nimenomaan poikkesivat Anna-kirjoista, eli olivat tavallaan uusia.

Kummassakin teoksessa on pohdittu näkyvän kirjailija-Montgomeryä itseään: Emilia on kuu ja talvi, Anna kesä ja aurinko. Emilian kerrotaan kuvastavan hieman melankolista, kirjoittamista rakastavaa Montgomerya itseään, kun taas Anna on Montgomery valoisimmillaan: rakastava, pienistä asioista onnelliseksi tuleva, sydämeltään nuori tyttö.

Luonnos Niinan 1800-luvun Montgomery-tyylisestä asusta, josta ei ikävä kyllä ole varsinaista tilannekuvaa.

Pohdintaa herätti lukupiirissä lisäksi se, että kirjoittiko Elisabet-täti loppujen lopuksi kaikkiin lappuihin oman nimensä, jotta Emilia tulisi heidän kasvatikseen Uuteen Kuuhun. Emilia nimittäin joutui itse vetämään arpaa siitä, mihin paikkaan hänet otettaisiin kasvattityttäreksi. Pohdimme myös minkälainen kohtalo Emilialla olisi ollut jos hän olisi joutunut johonkin muualle, kuten esimerkiksi kamalan Ruth-tädin tai Wallace-enon hoteisiin. Luultavasti hän ei olisi siellä ollessaan pystynyt juuri lainkaan kirjoittamaan. Uusi Kuu oli Emilialle ehdottomasti paras miljöö, vaikka sielläkään häntä ei täysin ymmärretty edes Laura-tädin toimesta.

Ihastuttavia hahmoja teoksessa olivat muun muassa erikoislaatuinen Nancy-täti, Emilia itse, katolinen pappi isä Cassidy, Uuden Kuun renkipoika Perry Miller, Dean "Pönttöselkä" Priest, sekä kissat. Emilia näyttäytyy teoksessa ihailtavan vahvana hahmona, sillä hän tietää mitä haluaa, pysyy lujana vaikeissa olosuhteissa ja tietää oikeutensa. Emilia on myös hyvin sanavalmis. Hän kehittyy teoksen aikana hurjasti ja erityisesti tietynlaiset kriisit ja tapahtumat selvästi kasvattavat häntä. Teoksen alussa Emilia vain ajattelee miten voisi sanoa vastaan sukulaisilleen, mutta teoksen loppupuolella hän todella uskaltaa sanoa mielipiteensä suoraan. Emilia on hahmona myös jokseenkin naiivi tai dramaattinen. Hänellä on hyvä tapa purkaa tilanteita kirjoittamalla niitä ylös ja hän kirjoittaakin tarkkoja kuvauksia ihmisistä, todellisista ja kuvitelluista tilanteista, jos häntä oli kohdeltu esimerkiksi epäoikeudenmukaisesti. Sen sijaan negatiivisina hahmoina näyttäytyivät loppujen lopuksi vain Teddyn kahlitseva äiti ja heidän ensimmäinen naisopettajansa, neiti Brownell.
Myös Elisabet-täti näyttäytyy teoksen alussa epämiellyttävänä, ankarana ja julmana hahmona, mutta loppujen lopuksi hän kehittyy teoksessa.

Erityisesti Dean Priestin hahmo koettiin lukupiirissä ristiriitaisesti: Pönttöselkä-Priest oli hahmona kieltämättä jokseenkin creepy, sillä hän oli teoksessa jo 36-vuotias kun hän iskee silmänsä 12-vuotiaaseen Emiliaan. He toisaalta sopivat hyvin toisilleen ajattelumaailmaltaan, mutta nykyajan lukijalle tuo ikäero on suuri. Hän päättää heti Emilian nähtyään odottaa kymmenen vuotta, jolloin Emilia olisi 22 ja hän itse 46. Lisäksi Dean Priest tunsi aikoinaan Emilian isän, minkä takia hänestä tulee tietynlaiset "isä-vibat". Eräs mielenkiintoinen fakta, jonka tajusimme lukupiirissä oli se, että Dean Priestillä oli koira nimeltänsä Karri, eli toisin sanoen Karri-koira. Creepynä hahmona näyttäytyi myösTeddyn äiti, joka halusi tuhota kaiken mistä Teddy piti, jos hän koki että ne menivät hänen itsensä edelle. Hän muun muassa myrkytti Teddyn kissat ja poltti hänen parhaita piirustuksiaan.

Yllättäviä elementtejä kirjassa olivat yliluonnollisuus etenkin kirjan loppupuolella. Emilia saa joko kuumehoureittensa tai yliluonnollisten kykyjensä avulla selville mitä Ilsen äidille on tapahtunut, mikä oli tapahtumana varsin jännittävä. Lisäksi Emilia saa kasvoilleen kuuluisan Murrayn katseen, jonka avulla hän pystyy pitämään puoliaan ankaraa Elisabet-tätiä vastaan. Lisäksi Emilia kokee teoksessa "leimahduksia", jos hän näkee jotain kaunista tai keksi jonkin tietyn sanan, jota käyttää kirjoituksissaan.
Yllättävänä piirteenä näyttäytyi myös se, että nainen ei juuri saanut päättää asioista, vaan hänen puolestaan tehtiin kaikki päätökset, useimmiten miespuolisten sukulaisten toimesta. Emilian kohtaloa pohditaan teoksessa ja hänen setänsä haluaisi tehdä hänestä opettajattaren, mihin Emilia ei suostu.  Lisäksi Emiliaa ruvetaan jo varhain (12-vuotiaana) kiusoittelemaan naimisiin menemisestä.

Kirjassa pohditaan paljon Jumalaa ja jumaluutta ja jokaisella ihmisellä oli teoksessa oma Jumalansa, tai näkemyksensä Jumalasta. Emilia ajattelee teoksessa myös paljon kuolemaa ollakseen vasta niin nuori, mikä tuntuu tosin tavalliselta pohdinnalta ottaen huomioon sen, että hän jää teoksessa orvoksi. Sisällöltään kirja on kuitenkin selvästi synkempi kuin valoisat Anna-kirjat. .

Teoksessa parhaina piirteinä toimii käänne, jossa Emilia tulee Uuteen Kuuhun sekä Emilian henkilöhahmon voimakkuus. Myös Starrin ja Murrayn suvun vertaileminen keskenään oli mielenkiintoista luettavaa. Sen sijaan negatiivista oli, että kissoille käy melko usein huonosti. (Koirille sen sijaan ei onneksi.) Lisäksi teos jäi vielä kesken, sillä siihen on olemassa kaksi jatko-osaa Runotyttö maineen polulla ja Runotyttö etsii tähteään. Ensimmäisessä osassa ei siis vielä kerrottu kenet Emilia valitsee sulhasekseen, jos loppujen lopuksi ketään. Mahdollisia sulhaskandidaatteja hänellä sen sijaan oli jo ensimmäisessä kirjassa peräti 3 kappaletta. Myöskään Emilian ja Elisabet-tädin suhde ei loppujen lopuksi muutu niin dramaattisesti teoksen aikana, kuin olisi voinut toivoa.

Kirjailija tahtoo teoksellaan kenties viestittää naisten ja lasten oikeuksia. Hän myös viestittää, kuinka ikä ei merkitse ystävyyssuhteissa, josta esimerkkinä näyttäytyy Dean Priestin ja Emilian ystävyys. Lisäksi Emilian hahmo viestittää hyvin lukijalleen, kuinka on hyvä pysyä uskollisena itselleen, pitää päänsä ja luottaa itseensä ja unelmiinsa.

Kirja sai lukupiirissä muun muassa seuraavanlaisia kuvailuja: "poreileva", "maaginen", "runollinen".
Kollektiivinen arvosana teokselle asteikolla 1-5: 4.

Kuvat: Niina Tolonen

Helmikuun lukupiirikirja: Johanna Sinisalo: Auringon Ydin

Helmikuun kirjana kävimme läpi Johanna Sinisalon Aurigon ytimen. Tapasimme oranssien naulakkojen luona olevassa opiskelijoille varatussa lasikopissa, tuttavallisemmin Akvaariossa. Tilan punaiset seinät kuvasivat hyvin itse kuukauden kirjaa: onhan punainen tuleen ja voimaan assosioituva väri. Koska akvaario on kaikille avion, eikä sitä voi varata, jännitimme muiden vetäjien kanssa, että voimmeko edes kokoontua siellä. Onneksemme akvaariossa oli vain muutama ihminen, kun sinne saavuimme, ja heistäkin moni lähti aika pian lukupiirin alettua.
   

Kirja houkutteli paikalle kymmenisen jäsentä ja keskustelu kävi vilkkaana. Kirja oli myös syksyisen äänestyksemme suosituin, ja moni odotti sen lukemista innolla. Olin aikaisemminkin kuullut kirjasta pelkkää hyvää, joten tartuin itse teokseen mielenkiinnolla. Tosin, ensimmäisiä sivuja lukiessani aloin kummastella kirjasta saamiani arviointeja. Useampi henkilö oli sanonut minulle, että Auringon ydintä lukiessaan heillä alkoi itsekin mieli syödä chiliä. Kirjan alussa chiliä kyllä käytetään, mutta sitä ei käytetä suussa, vaan päähenkilö testatakseen chilin aitoutta kokeilee chiliä vaginassaan. En itse kokoenut tätä kovin hyvänä mainostuksena chilinkäytölle, mutta kun myöhemmin chiliä nautitiin oraalisesti, myönnän että itsekin halusin saada kunnon sävärit.
   

Auringon ytimessä kaikkea valvoo Terveysvirasto, Suomi on Eusistokraattinen Tasavalta, eli kansan hyvinvointiin keskittyvä diktatuuri. Kansan hyvinvointi on taattu kieltämällä kaikki terveydelle vaarallinen ja addiktoiva ja muuttamalla kansalaisten sukupuolijakoa: naiset on jaettu miehien miellyttämiseen jalostettuihin eloi-naisiin ja morlokkeihin, miehet taas maskoihin ja miinusmiehiin. Eloit ovat hieman hupsuja, kauniita ja tottelevaisia. Jos nainen ei kelpaa eloiksi, hän on morlokki. Morlokit kelpaavat työvoimaksi, mutta lisääntyä he eivät saa. Masko taas on vain yleisemmin mies, ja miinusmies on joku masko, jolla on jokin terveyttä uhkaava vaiva. Miinusmiehiä ei juuri esiinny itse kirjassa, mutta heidät mainitaan usein.

   
Sinisalon kirja kertoo chilinvälittäjä Vannasta, joka on onnistunut huijaamaan systeemiä: oikeasti Vanna olisi morlokki, mutta hänet on kasvatettu eloina, kuten kadonnut pikkusisarensa Manna. Vanna on älykäs, sisukas mutta addikoitunut myös chiliin, koska kapsaisiinin tuomat sävärit ovat ainoa keino suitsia Mannan katoamisesta aiheutunutta tuskaa. Pakkaa sekoittaa myös mystinen kultti, joka tahtoo jalostaa salaa mahdollisimman tulisia chililajikkeita.  Sinisalo rakentaa miljöötään Mannan ja Jaren kertomusten kautta, mutta myös erilaisilla muilla teksteillä, jotka rakentavat tarinaa ja antavat lukijalle hyvin oleellista tietoa Eusistokraattisesta Suomesta, sen arvoista ja historiasta.
    

Päähenkilöt, kirjan tekstilajien runsaus, ja dystooppinen miljöö jakoivat piiriläistemme mielipiteitä. Monen mielestä kirjan miljöö olisi ollut uskottavampi, jos sen tapahtumat olisivat sijoittuneet tulevaisuuteen eikä vaihtoehtotodellisuuteen. Kirjan moniin tekstinäytteisiin taas suhtauduttiin  eri tavoin: toisille tekstityyppien runsaus näyttäytyi Sinisalon halulla kehuskella taustatyöllään ja nokkeluudellaan, toiset taas kokivat erilaiset tekstilajit tärkeäksi osaksi kirjan muodostamaa kokonaisuutta.

 
Meitä ihmetytti myös se, miksei muu maailma puuttunut Suomen tilanteeseen millään tavalla. Tuntui hassulta ajatella, että sivistyneen länsimaan tilalla voisi olla diktatuuri, jonka olemassaolo ei kiinnosta muuta maailmaa ollenkaan. Toisaalta, me kaikki olemme kuulleet Pohjois-Koreasta ja myös lähinaapurimme Venäjä on luisumassa pelottavampaan suuntaan. Muu maailma ei siis puutu Suomen tilanteeseen koska sillä ei ole keinoja, tai sitä ei edes kiinnosta.
 
Kieltoyhteiskunta toi myös monelle mieleen uudet alkoholilait ja varsinkin lakien kiristämiset. Keskustelimmekin siitä, miten Sinisalo varoittaa Auringon ytimessä holhousyhteiskunnan vaarasta. Jos annamme päätäjille mahdollisuuden viedä tarpeeksi vapauksiamme, saatamme pian huomata, ettei kukaan ole aidosti vapaa.

  

Seuraava kokoontuminen on 26. 3. klo 18:00 Tubassa, ja käsiteltävänä kirjana on L.M Montgomeryn Pieni runotyttö.

 

Tammikuun lukupiirikirja: Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja

Tammikuun lukupiirikirjaksi valitsimme ennen joulua järjestetyssä äänestyksessä Top 5:n nousseen Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan. Teos on lyhkäinen, vain 130 sivua ja sopi siksi hyvin joululomalukemiseksi sekä kevyeksi paluuksi arkeen.

  

Teokseen on koottu 40 parin sivun mittaista, alunperin Antti Litjan tulkitsemina radiokuunnelmina ilmestynyttä katkelmaa. Jokainen 80-vuotiaan sysisuomalaisen miehen yleisönosastoille kirjottama valituskirje alkaa tunnusomaisesti sanoilla "Kyllä minä niin mieleni pahoitin".

  

Mielesäpahoittajasta on tehty niin teatteri- kuin elokuvasovellus ja se on saanut myös pari jatko-osaakin, Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike sekä Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja. Samoista hahmoista kertoo myös Kyrön teos Miniä, joka on parin vuoden takainen Kirjan ja ruusun päivän teos.  Useat lukupiiriläiset olivat tutustuneet näihin muihinkin teoksiin.

  

Mielensäpahoittaja asuu mökissään yksin vaimon päädyttyä vanhainkodin vuodeosastolle hoidettavaksi. Lapsia parilla on kuusi, mutta vain Helsingissä asuva poika pitää edelleen aktiivisesti yhteyttä isäänsä. Terveellä maalaisjärjellä varustettu Mielensäpahoittaja on aikaisemmin purkanut sydäntään vaimolleen ja jo edesmenneelle ystävälleen Yrjänälle ja jatkaa nyt kirjoittamalla valituksia lehden yleisönosastolle. Tämä on kuulemma hyvä tapa estää verisuonia tukkeutumasta. 

Mistä asioista miehen mieli sitten pahoittuu? Nykyajan ilmiöt eivät tätä vanhan kansan ihmistä kiinnosta, vaan Mielensäpahoittaja kaipaa aikoja, jolloin ihmiset olivat rautaisempia ja asiat yksinkertaisempia, kun esineet tehtiin kestämään ja ruokapöydässä ei ollut kevyttuotteita. Paikalle kokoontuneista seitsemästä piiriläisestä moni löysikin tällaisesta ajatusmaailmasta oman isänsä tai muun sukulaismiehensä kaltaisia piirteitä tai koki jonkinlaista samankaltaisuutta itse mieheen. Myös teoksessa esiintyvän pojan näkökulma tuntui osalle tutulta tai samaistuttavalta.

Toisille Mielensäpahoittaja oli ollut hauska kirja, vaikka kyyneleiltäkään ei oltu vältytty, toisille teoksesta ei välittynyt samanlainen huumori. Huomasimme, että etenkin niille, jotka olivat kuulleet paljon kehuja teoksesta etukäteen kokivat kirjan paljon surullisempana kuin muut. Päädyimme tulkintaan, että tämä teos on luettava oikeanlaisessa mielentilassa, sillä sen huomattiin olevan suuri tekijä sen suhteen, millaiseksi lukukokemus oli itse kullekin muodostunut. Muutamalle oli myös syntynyt etukäteen kuva miehestä, joka huutaa nyrkki ilmassa pilville tai valittaa jokaisesta asiasta vain valittamisen vuoksi. Heille yllätyksenä tulikin kuinka maalaisjärjellisiä ja ymmärrettäviä valitusten kohteet olivatkaan ja allekirjoittivatkin suurimman osan miehen esittämistä väitteistä. 

Ei Mielensäpahoittaja aina edes valittanut nykyajan ilmiöistä vaan myös kehui muutosta eikä vain nostalgisoinut kuinka ennen kaikki oli paremmin. Esimerkiksi se, että vasenkätisiä ei enää pakoteta oikeakätisiksi oli tervaskantomaisen miehen mielestä tervetullutta kehitystä. Hän myös piti pizzasta, jonka piruuttaan tilasi. Olihan tuo uusi makuelämys kuin vain kosteaa leipää, jossa on päällä vetisiä tomaatteja. Myös viimeisen novellimaisen luvun alku, päähenkilön vieraillessa Yrjänän haudalla, alkoi poikkeavasti "Kyllä minä niin mieleni ilahdutin" saaden osallitujilta yllättyneitä kommentteja. Ovathan muut Kyrön vanhan miehen äänellä kirjoittamat luvut alkaneet samalla kaavalla ja päättyneet P.S. (Post Scriptum eli jälkikirjoitus) merkintään, joista osallistujat pitivät.

Positiivisena kirjan lukeneet kokivat sen, kuinka aidon oloinen hahmo Mielensäpahoittaja on. Tapahtumat olisivat voineet olla katkelmia jonkin todellisen vanhuksen arjesta. Kenties Kyrö onkin päässyt seuraamaan jotakuta läheistä vanhusta, jonka pohjalta hän jääräpäisen ja elämänkokemusten viisastaman hahmon loi. Murresanat ja syvälliset ajatukset toivat rikkaan sisällön teokselle ja etenkin miehen vaimolleen osoittamat pienet hellyydenosoitukset saivat lukupiiriläiset tunteellisiksi. Teos herätti ajatuksia vanhusten asemasta ja itsemäärämisoikeudesta - kuinka vanhus voi todellakin pärjätä omassa kodissaan, lähteä tästä maailmasta saappaat tukevasti jalassaan ja siitä, kuinka oudot ajatusradat eivät välttämättä tarkoita, että kyseinen henkilö olisi muistisairas. Sukupolvien väliset kuilut (Mielensäpahoittajan ja pojan samankaltaisuuden aiheuttamat ongelmat) tai niiden puuttuminen (isoisä ja lapsenlapset) herättivät myös polveilevaa keskustelua. 

Teoksen lopussa on kuva Kyröstä karvalakki päässä ja häntä verrattiin mm. Markus Kajoon ja Hannu Karpoon. Vaikka teos olikin lyhyt, yhteiseksi mielipiteeksi nousi tyytyväisyys. Pidempänä tekstinä olisi Mielensäpahoittajan timanttimaiset aatteet muodostuneet liikaa itseään toistaviksi tai menettäneet osan hohdostaan. Nytkin moni lukija joutui nauttimaan teosta pienissä paloissa, sillä kokoelmaa ei voi ahmia yhdeltä istumalta, jos tahtoo välttää lukukokemuksen muuttumisen puumaiseksi. "Ei makeaa mahan täydeltä!", totesi eräs paikalle saapuneista. Asteikolla 1-5 keskiarvoksi Mielensäpahoittaja sai arvosanan 4.

Kevään lukuohjelmaa

   
Tammikuu: Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja
Helmikuu: Johanna Sinisalo: Auringon ydin
Maaliskuu: L.M. Montgomery: Pieni runotyttö
Huhtikuu: John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe
Toukokuu: Richard Adams: Ruohometsän kansa